Skip to content

Mielikuvituksen aika x Linda Linko

Taiteilija Linda Lingon töissä maisemat, ohikiitävät hetket ja ihmishahmot on tallennettu voimakkaisiin, varmoihin vetoihin ja tarkalla silmällä valittuihin sävyihin. Linko on tehnyt yhteistyössä Henzel Studiosin kanssa taidemattojen sarjan, johon pääsee tutustumaan OHO galleriassa 20. elokuuta avautuvassa Burst Into -soolonäyttelyssä.

Teksti: Hanna-Katariina Mononen

Linda Linko on kuvataiteilija, joka arvostaa vapautta ja keskeneräisyyttä. Kuva: Juliana Harkki

Olet tehnyt urallasi laaja-alaisesti töitä kuvallisen ilmaisun parissa. Miten kuvailisit nykyistä työpalettiasi?

Työskentelen tällä hetkellä oman taiteen parissa ja teen lisäksi myös asiakastöitä, joissa minulta tilataan tulkinta johonkin aiheeseen. Niissä prosessi on kuitenkin aivan erilainen enkä voi kutsua niitä taideteoksiksi, koska niissä on niin tiukasti määritelty päämäärä. Olen päässyt hyvään paikkaan niiden töiden kanssa: asiakkaani ovat todella kivoja ja monet sijoittuvat taideteollisuuden, kuten muodin ja tekstiilisuunnittelun kentälle. Tällä hetkellä esimerkiksi maalaan eräälle brittimerkille farkkuja ja teen lehtikuvitusta, jossa tulkitsemalla ja analysoimalla minulle toimitettua tekstiä muunnan sen abstraktiksi kuvaksi.

Kun astuu taiteen kentälle, on vaikeaa mennä taaksepäin. Tykkään haastaa itseäni ja vapauden tunne on minulle arvokasta. Minulle on tärkeää, että voin valita formaattini joustavasti eikä se tule ulkoapäin annettuna. Se on päämääräni mutta samalla kiroan sitä joka toinen päivä: olen itse rajannut vapaudessani itseni kategorioiden ulkopuolelle ja joskus on muistutettava itseäni siitä, että tämä on juuri sitä mitä halusin.

Millä tavoin oman taiteen tekeminen ja tilaustöiden työstämisen prosessit poikkeavat toisistaan?

Olen tehnyt kuvituksia jo 20 vuotta ja niihin töihin minulla on kehittynyt tietyt rutiinit: miten aamu alkaa, missä juon kahvin, mihin kellonaikaan aloitan. Niissä töissä mielessäni on tarkemmin päämäärä, aikataulu ja tieto vaikkapa siitä, mihin kokoon työ tehdään. Kaikki on hallitumpaa. Taideprosessi alkaa alitajunnasta ja on kokonaisuutena paljon pidempi kuin varsinaisen kuvan työstäminen. Ajatus kypsyy alitajunnassani kunnes se muuttuu ehkä tekstiksi tai piirustukseksi ja sitten joku päivä syntyy teos. Siinä ei voi olla määriteltyä loppupäämäärää tai formaattia: prosessi alkaa melko tiedostamattomasti, sille pitää antaa tilaa ja aikaa tapahtua. Taide vaatii omistautumista.

Ulospäin, esimerkiksi Instagramissa, ero ei ehkä niinkään näy. Välillä saatan käyttää samoja työvälineitäkin, eikä kukaan muu välttämättä osaisi sanoa, mikä ero sosiaalisessa mediassa on tekemilläni kuvituksella tai taideteoksella.

Mistä teostesi maailmat ja aiheet syntyvät? Miten käytät mielikuvitusta omassa työssäsi tai mikä sinulla ruokkii mielikuvitusta?

Johtuu ehkä introvertista luonteestani, olen aina ollut aika omissa maailmoissani. Siellä aiheet syntyvät. Teemat voivat olla aika henkilökohtaisiakin asioita tai sitten pieniä vähäpätöisiäkin tarinoita, mitä minulle on tapahtunut. Minua kiinnostavat fyysiset maisemat ja ihmisten presenssi. Saatan jäädä jumiin johonkin asiaan: jos vaikka olen tavannut jonkun ihmisen, jonka olemus jää mieleeni, minulle saattaa tulla tarve kuvainnollistaa se. Sitten toistan sitä ja aihe muuttuu paljon siinä matkalla. Sama tapahtuu maisemien kanssa. Maisema voi olla myös henkinen maisema.

Kukaan ei voi kokea asioita kuten joku toinen. Se on tavallaan juuri mielenkiintoista, että sama teos voi herättää eri ihmisissä niin monia erilaisia tunteita. Olen maalannut jonkin verran potretteja, esimerkiksi omakuvia, jotka eivät näytä minulta ja olen kyllä joskus tullut miettineeksi, että paljastankohan minä niillä liikaa. Mutta teosten tarkastelu on kuitenkin subjektiivinen kokemus.

Erään teoksen tekemisen aloitin maalaamalla hahmotellen muistinvaraisesti poikani kasvoja. En saanut tavoitettua sitä samaa herkkyyttä mitä olisin halunnut ja kohde muuttuikin hieman vahingossa erääksi toiseksi hahmoksi elämässäni – ei välttämättä merkitykselliseksi, mutta josta olen joskus miettinyt, että tuleekohan pojastani joskus hänen kaltainen. Lopputuloksesta tuli näiden kahden hahmon hybridi. Se on minulle tietenkin rakas aihe, eikä teoksen seinälleen laittanut voi koskaan tietää että poikani on siinä. Se on tosi outoa, sillä poikani on minulle hyvin henkilökohtainen aihe. Ei ole mitenkään tärkeää, tietääkö tarinoita teosten taustalla vai ei. En välttämättä itsekään aina tiedä. Mutta ainahan kaikella on toki syy miksi aikuinen ihminen kokee tarpeelliseksi maalata jonkun kikkareen, ei sitä muuten vaivautuisi.

Linda Lingon töissä toistuvat fyysiset, abstrakteihin muotoihin muuntuvat maisemat ja ihmishahmot.

Habitaren teema on tänä vuonna Reimagine. Mitä ajatuksia se sinussa herättää? Mitä uudelleen ajattelemisen ja mielikuvituksen paikkoja ja minkälaisia uusia mahdollisuuksia näet omassa elämässäsi?

Elämä on lyhyt, sen olen jälleen muistanut. Huomaan ottavani nyt paljon rennommin: ei maailmani ole kaatunut siihen, etten ole ollut niin tuottelias koko ajan. Viime vuonna möin kaikki taidevarastoni piirustukset ja tänä vuonna olen keskittynyt enemmän uuden luomiseen. En voi murehtia tulevaisuutta nyt, mutta samaan aikaan tiedostan, että pian voi olla taas aivan erilainen tilanne.

Olen aina vastustanut tietynlaista valmiin putken valitsemista. Se näkyy konkreettisimmin ehkä siinä, että olen ollut niin graafikko, kuvittaja, julistesuunnittelija kuin nyt taiteilijakin. Teen paljon asioita ja se on palkitseva, mutta samalla vähän tuskainen ja yksinäinen tie. Olen aina joutunut arvioimaan tekemisiäni ja punninnut, voisinko tehdä paremmin ja kuinka säilytän kaikessa balanssin. Sellainen taipumus luovimiseen on kuluneena vuonna auttanut henkisellä tasolla. Joskus muutama vuosi sitten elämässäni oli hankalia aikoja ja ystäväni sanoi, että jos olet oikea taiteilija, niin maalaat tarvittaessa vaikka tuossa sohvapöydälläsi. Ja näin tein: maalasin sohvapöydällä vuoden, kunnes löysin itselleni studion.

Olen myös oppinut pyytämään apua, mitä en ennen ole ehkä uskaltanut tehdä. Se on ollut aika hyvä asia minulle: pyydän herkemmin apua, mutta myös yritän antaa enemmän tukeani tutuille ja ystäville. Yksin ei tarvitse selvitä.

Mitä haluaisit nähdä tulevaisuudessa enemmän?

Olen aistinut, että ainakin omassa kuplassani ihmisistä on tullut viime aikoina empaattisempia ja tietynlainen kylähenki on ollut aistittavissa. Ihmiset soittavat läheisilleen, kysyvät kuulumisia ja pitävät huolta toisistaan. On ollut ihanaa seurata, kun ihmiset ovat nyt viettäneet aikaa ulkona, tulleet ulos kuoristaan aiempaa sosiaalisempina, empaattisempina ja iloisempina. Sitä toivoisin näkeväni vastaisuudessakin.

Samaan aikaan olen aistinut aivan toiseen suuntaan menevän liikkeen: suuremmassa mittakaavassa ilmapiiri on muuttunut välinpitämättömämmäksi ja ihmisten ulkopinta filtteröidyn läpäisemättömäksi. Minusta jokaisen tulisi taistella kaikin keinoin tätä suuntaa vastaan. Haluaisin nähdä enemmän inhimillisyyttä ja avointa, ei-ääripäihin keskittynyttä, rauhallista keskustelua. Sellaista keskustelua, missä uskalletaan myöntää virheet ja voidaan jopa oppia jotain: mennä eteenpäin, edistyä. Etenkin nyt pandemian aikaan pitäisi keskittyä ratkaisuihin ja uusiin ideoihin, jotta voisimme palata normaaliin. Tai no, sinänsä en usko “paluuseen”, sillä suuntana on vain tulevaisuus. Ja tulevaisuudessa kaikki on teoriassa mahdollista!

Olet hiljattain tehnyt yhteistyötä mattoja valmistavan yrityksen kanssa ja taiteesi on muunnettu mattopinnoiksi. Kerrotko, mistä siinä on kyse?

Olen aina ollut kiinnostunut tekemään ryijyjä tai mattoja. Olin pitkään ajatellut, että tekisin itse niitä itse, mutta sitten totesin, että ehkä ennemmin voisin tehdä jonkinlaisen yhteistyöprojektin. Selvitettyäni erilaisia vaihtoehtoja löysin Henzel Studiosin, joka oli aiemminkin tehnyt taiteilijayhteistöitä. Ajattelin heti, että se on way out of my league. Se jäi kuitenkin moneksi vuodeksi kytemään takaraivooni. Pandemian alkuvaiheilla karanteenissa ollessani laitoin Henzelille sähköpostia ajatellen, ettei minulla ole mitään hävittävää. Vastaus tuli kahden päivän päästä ja lähdimme työstämään yhteistyömallistoa.

Mattoja on viisi ja niiden aiheet ovat sekä julkaistuja ja julkaisemattomia teoksiani, sekä maalauksia että piirustuksia. Matot ovat keskenään erilaisia, osa käsin solmittuja, ja työn jälki on hämmästyttävän yksityiskohtaista. On hauskaa nähdä valtavana pintana jokainen siveltimenveto. Mattoja voi tulla katsomaan syksyllä OHO galleriassa avautuvaan soolonäyttelyyni, jossa mattojen lisäksi esillä on piirustuksiani. Burst Into -näyttely on avoinna 20.8.–17.10.

Henzel Studiosin kanssa yhteistyössä tehty mattosarja käsittää viisi mattoa, joita kutakin on tehty kymmenen kappaleen sarja.

Konsepti on mielenkiintoinen! Pinta, joka on totuttu nostamaan seinälle kehyksiin, onkin nyt jalkojen alla aivan uudessa formaatissa. Mitä ajatuksia sinulla siitä on?

Toki maton voi laittaa myös seinälle! Itse ajattelinkin laittaa, sehän on aika suurikokoinen teos. Jokaista mattoa on tehty kymmenen kappaletta. En koe, että olen varsinaisesti suunnitellut mattoja, sillä niiden aiheet ovat jo olemassa olevia omia teoksiani, jotka on syntyneet omista lähtökohdistani. Toki laadin valikoiman teoksia, jotka omasta mielestäni olisivat hienoja mattona.

Minusta on ihana huomata, jos joku hankkii teokseni kotiinsa ja se tuottaa hänelle iloa. Mutta en tietenkään voi tehdä taidetta ajatellen, että lopputuloksen täytyy tuottaa jollekin ihmiselle iloa, sittenhän menisin ihan sekaisin. Lähtökohtaisesti teen taidetta jostain kummallisesta omasta tarpeestani.

Taidematot ovat esillä Lindan soolonäyttelyssä Burst Into Helsingin OHO galleriassa 20.8.–17.10.

Miltä omassa kodissasi näyttää ja mikä rooli taiteella siellä on?

Olen esteetikko. En ole varsinaisesti sisustanut kotiani, mutta haalin ympärilleni asioita, jotka tuottavat minulle lämpöä ja tykkään väreistä. Kodissani tauluja ei ole ripustettu seinille, pidän sellaisesta tietystä keskeneräisyydestä.

Ainoa itse ostamani taideteos kodissani on Erno Enkenbergin maalaus. Jaoimme Ernon kanssa työhuoneen ja teos oli puolisen vuotta siellä käytävällä. Se jäi mieleeni ja palasin siihen kerta toisensa jälkeen. Se on kuva, jota jaksan katsoa ja joka antaa minulle jotakin. Isovaarini veljen maalaaman ruska-aiheisen maalauksen sain isältäni ja siitä olen oppinut pitämään ajan kanssa: mitä enemmän katson sitä, sitä enemmän siitä pidän. En voi sanoa että haluan kauneutta ympärilleni – haluan, että esteettiset asiat haastavat minua tai sitten tuovat minulle rauhaa.

Puhuit keskeneräisyydestä – onko siinä tärkeää jonkinlainen jatkuvan prosessin tuntu?

Kyllä, ehkä juuri niin, että elämä on prosessi. Tietyllä tavalla pidän ajatuksena siitä, että minulla on kaikki valmiina, jos pitäisi yhtäkkiä lähteä johonkin. Joskus olen jopa jättänyt kirjoista aina viimeisen kappaleen lukematta. Koskaan ei ole valmista ja sen tiedostaminen rauhoittaa minua.

5 x Mielikuvituksen aika sanoina

Suunnittelufilosofiani

Vapaus, vilpittömyys, keskeneräisyys, inhimillisyys.

Muotokieleni

Muotokieleni tapahtuu! En halua miettiä muotokieltäni liikaa, en halua että siitä tulee itselleni liian tietoinen asia.

Väripalettini

Kaikki värit on hyviä. Minua kiinnostaa lähinnä se, kuinka paljon voi olla eri värejä ennen kuin kokonaisuus räjähtää käsiin – ja mitä tapahtuu räjähdyksen jälkeen.

Minua inspiroi tällä hetkellä

On ollut inspiroivaa nähdä ihmisiä ja olen kokenut, että ne hetket antavat minulle niin paljon. Olen ikävöinyt ihmisiä ja keskustelua. Tämä on introvertille uusi kokemus! Toisaalta inspiroidun myös omasta kuplastani ja esimerkiksi projektista, jota teen Sofia Okkosen kanssa: työstämme yhteisnäyttelyä, jossa pohdimme naiskuvaa ja naistenvälisiä suhteita. Näyttely Squats on avoinna Espoon kulttuurikeskuksessa 7.10.– 31.10.

Rakastan

Poikaani ja halaamista.