Mielikuvituksen aika x Eero Aarnio

Sisustusarkkitehti Eero Aarnio on Suomen kansainvälisesti tunnetuimpia muotoilijoita. Keskustelimme heinäkuussa 90 vuotta täyttävän suunnittelijan kanssa hänen mittavasta elämäntyöstään. Työnteko jatkuu ja Aarnion kynästä syntyy Pallo-tuolin ja Pastillin kaltaisten klassikoiden rinnalle jatkuvasti myös uusia tuotteita.  

Teksti: Selina Vienola

Hei Eero, olet tehnyt vaikuttavan elämäntyön sisustusarkkitehtina ja muotoilijana. Urasi jatkuu ja suunnittelet edelleen aktiivisesti uusia tuotteita. Mistä luovuutesi kumpuaa ja mistä löydät inspiraatiosi yhä uudelleen? 

Minua haastateltiin taannoin kirjaan, joka pyrki vastaamaan kysymykseen, miten luova idea syntyy. Vastasin heille, että jos sen tietäisin, kirjoittaisin tällaisen kirjan itse. Toisaalta jos luovan suunnittelun prosessin pureskelee auki, se lakkaa olemasta luovaa ja muuttuu loogiseksi suunnitteluksi. Itse olen aina ollut suunnittelijana samanaikaisesti kurinalainen ja intuitiivinen. Minulla on oma sisäinen maailmani ja mielikuvitukseni syöttää minulle jatkuvasti uusia ideoita.  

Mitään tietynlaista kaavaa en ole inspiraation syttymiselle tai ideoiden syntymiselle löytänyt. Se tapahtuu intuitiivisesti, miten milloinkin.  

Minulla on utelias mieli, ihmettelen silmät suurina tätä upeaa maailmaa ja sitä, mitä kaikkea täällä voikaan tehdä! Työnteko ja tapani piirtää käsin pitävät mielen virkeänä. Aivothan ovat kuin lihas, jos niitä ei käytä, ne veltostuvat ja tylsistyvät.

Olet sanonut, että lyijykynä on tärkein työvälineesi ja olet ansainnut leipäsi kynällä. Olitko jo lapsena innokas piirtäjä?  

Moni tietää, että piirrän ilman tietokonetta. Sanonkin aina, että lyijykynä on jumalattoman hyvä tulostin ja pää paras tietokone. Olen piirtänyt pienestä pitäen. Lapsena piirustuspaperinani oli maitokaupasta ruokien kääreenä kotiin kulkeutunut kauppapaperi. Nuorempi isoveljeni, minua 10 vuotta vanhempi Jalmari työskenteli Söderströmillä mainosgraafikkona. Hän teki töitä myös kotona, missä pääsin seuraamaan hänen työskentelyään. Samalla opin, miten kuva syntyy. Jalmarin jalopuinen harpikko, jossa oli musta samettisisustus, teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Työvälineet lepäsivät omissa lokeroissaan samettipedillä niin kauniisti. Myöhemmin olen tehnyt itsekin myös graafista suunnittelua. 

Pienenä olin kiinnostunut monista asioista ja piirtämisen lisäksi hyvä myös käsitöissä. Asuimme Helsingin Kalliossa kerrostalossa, jossa oli puulämmitys. Halkokellarissa riitti veistotöihin materiaalia. Sota-aikaan veistelimme isompien poikien esimerkkiä seuraten puusta suomalaisten sotalentokoneiden mukaisia pienoismalleja. Maalasimme ne pikkutarkasti vastaamaan oikeita koneita ja viimeistelimme tyylin paperikaupasta ostamillamme maatunnuksilla. Tein myös muita pienoismalleja. Kymmensenttinen Saab-auton pienoismalli minulla on tallella edelleen.  

Entä miten päädyit sisustusarkkitehtuurin ja muotoilun pariin? 

Nuoren ihmisen elämä on kiinnostavaa. Ainakin itse olin lukioaikoina laaja-alaisesti kiinnostunut siitä ja tästä. Ylioppilaskirjoitukset kuitenkin lähenivät vääjäämättä ja viimeisen kouluvuoden kuluessa piti päättää, mitä alkaisin opiskella. Useampi tuttuni oli käynyt rakennusmestarikoulun. Olin itsekin jo vähällä lähteä sille tielle, kunnes arkkitehtuuri alkoi vetää minua puoleensa. 

Pyrin Polille, mutta sisäänpääsy jäi matematiikan osuudesta kiinni. Niinpä menin harjoittelijaksi Heikki Sysimetsän arkkitehtitoimistoon, mikä osoittautui urani käännekohdaksi. Toimistossa työskennellyt sisustusarkkitehti kannusti minua hakemaan Ateneumin taideteolliseen oppilaitokseen sisustuslinjalle. Seurustelin siihen aikaan jo vaimoni Pirkon kanssa. Myös hän rohkaisi minua hakemaan Atskiin, koska ”olisihan hyvä, että minulla olisi edes jokin ammatti”.  

Muistan vieläkin ensimmäinen pääsykoetyön. Ohjeena oli ottaa taskusta kolikko ja piirtää sen mallin mukaisesti Suomen leijona mittakaavassa 15 senttisenä. Itselleni mittakaavaan piirtäminen on aina ollut luontaisesti helppoa. Pääsykokeiden edetessä tehtävät kyllä vaikeutuivat. Meidän piti muun muassa rakentaa iso läjä kaksisenttisiä värineliöitä ja kertoa niillä Prinsessa Ruususen tarina. Pääsin joka tapauksessa Atsikiin opiskelemaan sisustusarkkitehtuuria, vieläpä ryhmäni parhaimmilla pisteillä. 

Uravalinta osoittautui sittemmin oikeaksi ja sangen hedelmälliseksi. Vuonna 2007 sait sisustusarkkitehtina myös professorin arvonimen.  Opiskeluaikanasi (1954-1957) työskentelit myös sisustusarkkitehti ja muotoilija Ilmari Tapiovaaran assistenttina. Millainen oppi-isä hän oli sinulle? 

Tapiovaara toimi Atskissa opettajana. Siellä hän huomasi, että piirrän aika hyvin ja pyysi minua avustamaan itseään huonekalukilpailutöissään. Hänen kanssaan opin kurinalaisen työskentelytavan, koska kilpailutyöt piti saada valmiiksi määräaikaan mennessä. Tyypillisesti kilpailutöitä viimeisteltiin viimeiseen asti. Joskus piirsimme vielä taksissa, matkalla lentokentälle, kun kuljetukselle piti saada päivän leima oikean vuorokauden puolella.  

Tapiovaaran toimisto sijaitsi Fennia-talossa Rautatietorin laidassa Ateneumin naapurissa, joten työnteko oli helppo yhdistää opintoihin. Lisäksi tein töitä Antti Nurmesniemelle. 

Työskentelin opiskeluaikana myös Rakennushallitukselle ja kuvasin heidän suunnittelemiaan virastorakennuksia ympäri Suomea. Pirkko istui tarakalla ja lauloi saksalaisia iskelmiä, kun ajoimme kuvauskeikoille italialaisella Vespallani, jonka olin pitkän säästämisen jälkeen saanut hankittua. Kaikkiaan matkakilometrejä kertyi Vespalla 17 000 km. 

Valokuvaus oli leipälajini pitkään. Aloin tienata valokuvauksella jo oppikouluaikoina sen jälkeen, kun olin pitänyt aiheesta esitelmän ja ottanut siihen liittyen kuvan luokastani. Kuvasta tuli sen verran hyvä, että rehtori pyysi minua kuvaamaan kaikki koulun oppilaat. Sen jälkeen homma räjähti käsiin ja kiersin kouluissa kuvaamassa veljeni vanhalla sotakameralla. Teimme Pirkon kanssa yhteistyötä ja hän jäi usein kotipimiöömme kuvia kuivattamaan, kun minun piti lähteä Atskiin opintojen pariin.  

Urasi muotoutui kansainväliseksi jo varsin varhain. Etenkin Italiasta tuli sinulle ammatillisesti merkittävä. Olet työskennellyt useille italialaisille brändeille. Kertoisitko, miten yhteistyösi italialaisten designbrändien kanssa alkoi? 

Osallistuin vuonna 1964 italialaisen Cantúun huonekalusuunnittelukilpailuun toimistokalustesarjalla, jonka vanerituoleissa oli ylellinen nahkaverhoilu. Ilokseni voitin kilpailun ja Cassina otti sarjan tuotantoon. Myöhemmin matkustin Italiaan työskentelemään Cassinalle ja verkostoitumaan alan ihmisten kanssa. Perhe oli kasvanut ja Vespa vaihtunut Fiat 600:aan, jonka kyydissä ajoimme Italiaan useamman kerran koko perheen voimin. Vaikutuin ja inspiroiduin italialaisen muotoilukulttuurin rohkeudesta ja ennakkoluulottomuudesta. Cassinan lisäksi olen suunnitellut muun muassa Mobel Italialle sekä Serralungalle, Alessille ja Magisille, joiden kanssa yhteistyö jatkuu yhä. Magisin mallistoon kuuluvat muun muassa Puppy ja Happy Bird, joista on tullut supersuosittuja. Iloitsen siitä, että ihmiset rakastavat näitä töitäni, joissa on mukana leikkiä.  

Leikkiä ja mielikuvitusta on mukana myös espanjalaiselle Vondomille ja japanilaiselle Jakuetsille, suunnittelemissani töissä. Jakuets valmistaa ulkoleluja ja -kalusteita lastentarhoihin. Ensimmäinen heille suunnittelemani tuote oli norsuliukumäki, jonka kärsää pitkin lasketellaan alas. Ainoa heidän suunnastaan saamani kriteeri oli, että norsun olisi mahduttava kuorma-auton lavalle. Norsusta tuli valtava. Vietnamissa valmistetaan muuten parhaillaan prototyyppiä tuolistani, jossa on metallia ja rottinkia. Uskon, että siitä tulee melkohyvä!  

Sinua voi hyvällä syyllä kutsua modernin huonekalusuunnittelun edelläkävijäksi. Pallo-tuolin, Pastillin ja Kuplan suunnittelijana sinua tituleerattiin 60- ja 70-luvuilla futuristiseksi muotoilijaksi. Sinulla on tunnistettava, veistoksellinen kädenjälkesi ja pelkistetty tyylisi. Monista suunnittelemistasi tuotteista on tullut klassikoita. Mikä on muotokielesi suhde materiaaliin ja millaiset periaatteet ohjaavat suunnitteluasi?  

Lähestymistapani on siinä mielessä perinteisen suomalainen, että käytännöllisyys menee aina tyylin edelle, olipa kyseessä tuoli tai valaisin. Tuoleja suunnitellessani paneuduin jo 60-luvulla istumisen ergonomiaan ja kaikissa tuoleissani onkin hyvä istua. Olen aina seurannut avoimin mielin maailman tapahtumia. Aina on niitä suunnittelijoita, jotka vetävät muita perässään, mutta itse olen halunnut tietoisesti välttää tekemästä jotakin, joka on jo tehty. Oman kädenjäljen löytäminen on tärkeää. Haluan suunnitella tuotteita, jotka ovat persoonia. Töissäni on tilaa myös leikillisyydelle. Siihen kysymykseen en kuitenkaan osaa vastata, miksi joistakin tuotteista tulee klassikoita.  

Uudet materiaalit ovat innostaneet minua aina, koska uusi materiaali vaatii uuden muodon. Ensimmäinen kansainvälisessä mediassa noteerattu työni oli 1960-luvun alussa suunnittelemani rottinkinen Mushroom-jakkara. Sen prototyyppi syntyi, kun harjoittelin rottingin punomista. Nimesin tuotteen alun perin Juttujakkaraksi, koska mielessäni yhdistin materiaalin ja jakkaran muodon takkatulen ääressä vietettyihin kodikkaisiin hetkiin, jolloin on kiva jutella perheen kanssa. Muuten vuosikymmen oli kuitenkin ennen kaikkea lasikuidun aikakautta.  

Nyt olen kiinnostunut muovista, joka taipuu kaikkeen kuin mielikuvitus. Muovin kanssa ei tarvitse ajatella saumoja ja siksi tavoitan sillä täydellisen plastisen muodon. Kotimaisen Melaja Oy:n valmistamaan Studio Eero Aarnio -kokoelmaan olen suunnitellut eräänlaisia valoveistoksia, jotka on toteutettu rotaatiovalulla, jolla saa aikaan juuri sellaisia muotoja kuin haluan. Minussa taitaa tosiaan asua pieni kuvanveistäjä.  

Viime aikoina mieleni on askarrellut myös puun parissa, koska materiaalia meillä on Suomessa omasta takaa. Työskentelin vuosina 1960-62 Askolla, jossa tein tiiviistä yhteistyötä puuseppien kanssa. Lopputuloksena oli kuitenkin puuseppien näköistä tavaraa ja halusin suunnitella omalla nimelläni.  

Pallo-tuoli lienee tunnetuin tuotteesi. Se teki debyyttinsä Kölnin huonekalumessuilla vuonna 1966 ollen kansainvälinen läpimurtosi. Kertoisitko miten ikoninen Pallo-tuoli syntyi? 

Muutimme 1960-luvun alussa Puotilaan, josta olimme saaneet ostettua Arava-asunnon. Vaikka meillä ei ollut yhtään rahaa, se oli ihanaa aikaa – olihan meillä oma koti! Sisustaminen vaati kuitenkin kekseliäisyyttä. Rakensin Lundian varastohyllyistä olohuoneeseen sohva ja kirjahyllyn yhdistelmän. Yhtäkään nojatuolia meillä ei kuitenkaan ollut, joten päätin suunnitella sellaisen itse. Näin mielessäni valtavan suuren, pesämäisen lepotuolin, johon mahtuisi koko perhe: kaksi aikuista ja kaksi pientä lasta. Aluksi hahmottelin tuolista kuution muotoista, mutta päädyin pyöristämään turhat kulmat pois.  

Ensimmäisen prototyypin rakensimme Pirkon kanssa itse. Pirkon isä oli opettajana Salossa, Uskelan koulussa, jonka veistoluokkaa saimme käyttää viikonloppuisin. Pirkon veli Raimo oli rakentanut purjelentokoneita ja hän puolestaan auttoi meitä hahmottelemaan Pallo-tuolin rungon rakenteen. Se rakentui vanerikaarista ja kaaririmoista, jotka päällystettiin Vesilasi-nimisessä silikaatissa uitetulla voimapaperilla. Sen päälle tuli sitten lasikuitukerros. Lasikuituun olin tutustunut tehdessäni yhteistyötä Turun veneveistämön kanssa ja sieltä sain idean käyttää tuolin materiaalina lasikuitua. 

Työskentelimme Pallo-tuolin parissa viikkokaupalla. Joka lauantai kuljetimme Pallo-tuolin opettajien asuinrakennuksesta sarvikelkalla lumisen pihan poikki veistoluokkaan ja sunnuntai-iltana takaisin. Päivät venyivät usein yöhön saakka. Eräänä yönä silikaatti loppui kesken. Voidaksemme jatkaa työtä, jouduimme herättämään paikallisen farmaseutin, joka ihmetteli, mihin ihmeeseen me tarvitsemme silikaattia keskellä yötä. ”Me tehdään Pallo-tuolia”, vastasimme, ja niin työ sai jatkua. 

Joka lauantai ajoimme yli 100 kilometrin matkan Saloon ja jännitimme, olisiko Pallo-tuolin muoto pysynyt kasassa. Viikko viikon perään meitä kohtasi lannistava näky, kun muoto oli painunut kasaan. Se ei ollut enää pallo, vaan peruna. Kerta toisensa jälkeen täytimme koloja sanomalehdellä ja kun ne loppuivat, haimme koulun vessasta vessapaperia. 

Kun muoto viimein pysyi kasassa ja olimme päällystäneet sen lasikuidulla, irrotimme rimat. Kauhuksemme runko oli lötkö. Lasikuitua ei kuitenkaan voinut lisätä määräämättömästi, jotta tuolista ei tulisi liian painavaa. Ongelma ratkesi, kun sain lopulta stabiloinnin kuningasidean: kymmenen sentin päähän suuaukosta istutettiin metalliputkesta tehty pyöreä rengas, joka laminoitiin lasikudulla paikoilleen. Tämän jälkeen Pallo oli niin tukeva kuin se kivestä tehty. Sama vakauttava rakenne on käytössä edelleen. 

Myöhemmin vein Pallon Askoon ja tuoli esiteltiin Kölnin huonekalumessuilla vuonna 1966. Ennen messuja Askon johtaja lupasi syödä hattunsa, jos yksikin Pallo myytäisiin messuilta. Toisin kävi. Sain messujen ensimmäisenä päivänä sähkösanoman, jossa luki ”Aarnio äkkiä Kölniin”. Viikon aikana Pallo-tuoli myytiin 30 maahan ja kansainvälinen media, New York Times etunenässä korosti sen innovatiivisuutta. Askon johtaja ei syönyt hattuaan, mutta tarjosi kyllä illallisen kaupungin parhaassa ravintolassa. Eero Aarnio Originals myy Palloa edelleen. 

Pallon tarina on osuva esimerkki siitä, miten uskoit intuitioosi jo urasi varhaisvaiheessa. Mitä haluaisit sanoa nuorille suunnittelijoille? 

Tekemättömien maailma on aina suurempi kuin tehtyjen. Tällä tarkoitan sitä, että kannattaa välttää sitä, ettei tee jotain, mikä on jo tehty. Uudet ideat kiinnostavat aina ihmisiä, lehdistöä ja kauppaa.