Skip to content

Pysähtyneisyyttä vastaan

Avotakan päätoimittaja Kari-Otso Nevaluoma on Habitaren ikätoveri, joka rakastaa viikonloppuja ja haluaa säilyttää itsessään avoimen ja uteliaan mielen. Istahdimme Kari-Otson kanssa alas ja puhuimme sisustamisesta, iän mukanaan tuomasta perspektiivistä ja vähän maksalaatikosta.

Habitare täyttää tänä vuonna 50 vuotta, aivan kuten sinäkin! Mikä on oma suhteesi Habitareen?

Habitare on tullut minulle tutuksi työni kautta. Alkuvuosinani Habitare ei tuntunut minulle merkittävän kiinnostavalta, mutta viime vuosina olen alkanut oikein odottamaan sitä. Mietin, miten näytteilleasettajat ovat uudistuneet, mitä uutta he ovat keksineet ja minkälaisia näyttelyitä on tarjolla. Tapahtuman kansainvälistyminen ja tarjonnan monipuolistuminen on mahdollistanut Habitaren kehittymisen erilaisten tyylien ja trendien sulatusuuniksi, jossa voi tulla yllätetyksi, jos vain menee paikalle avoimin mielin.

Habitare on vahvasti sosiaalinen kokemus ja paljon menisikin hukkaan, jos ei kiinnittäisi huomiota ihmisiin ja pysähtyisi mielenkiintoisiin keskusteluihin. Tapahtumassa tapaa paljon tuttuja samalta alalta, joita ei välttämättä muuten tapaisi. Siellä on myös ihmisiä, jotka tietävät omasta alastaan paljon: kun heittäytyy juttusille, voi ammentaa vierailta ja näytteilleasettajilta hirvittävästi uutta informaatiota.

”Habitare on vahvasti sosiaalinen kokemus ja paljon menisikin hukkaan, jos ei kiinnittäisi huomiota ihmisiin ja pysähtyisi mielenkiintoisiin keskusteluihin.”

Minkälaista sinusta on oikeanlainen eläminen?

Vastaan tähän kysymykseen esteetikon näkökulmasta. Mielestäni oikeanlainen eläminen on halua, taitoa ja intoa luoda ympärilleen jotakin kaunista ja ottaa osaksi elämäänsä asioita, jotka tekevät hyvän mielen. Se on tahtoa käyttää juuri sellaisia värejä, joista nauttii, panostamista ja satsaamista kauneuteen tarvittaessa, toisaalta karsimista tai kärsimistä jossain muodossa: satsattuaan voi vaikka tasapainottaa elämällä jonkin aikaa maksalaatikon voimin. Tällä en tarkoita ainoastaan oman kodin täydelliseksi tekemistä, vaan että panostaa kaikkiin visuaalisiin ja hyvää oloa tuottaviin nautintoihin. Pyrkii tiedostamaan sen, mistä pitää ja kehittää omaa makuaan ja tyyliään eikä jämähdä. Elämä loppuu, jos päättää, että tässä on kaikki. On syytä olla hereillä ja avoin, valmis muuttamaan omia näkemyksiään ja mielipiteitään. Tämän sopisi olla koko elämää koskettava asenne.

Maksalaatikko – rusinoilla vai ilman?

Rusinoilla, ehdottomasti!

”Kotini on yllättävän konservatiivinen, jopa siinä määrin että se yllättää minua itseänikin.”

Millainen sisustamistyyli sinulla on?

Kotini on yllättävän konservatiivinen, jopa siinä määrin että se yllättää minua itseänikin. Nautin klassisesta tyylistä, kalusteista ja materiaaleista niin paljon, että se on jopa vähän huvittavaa. En ajattele sisustavani mitenkään omaperäisesti, vaan noudatan erilaisia ihanteita, joita olen ruokkinut kenties jo lapsuudesta saakka, kun olen katsellut kuvia paikoista, jotka ovat mielestäni kiehtovia. Aikuisena olen voinut alkaa viedä elämääni siihen suuntaan, että asuin- ja elinympäristöni näyttävät juuri niiltä kuvilta. Tässä tapauksessa saattaa jopa olla, että olen ohjannut työelämäänikin siihen suuntaan!

Joskus ihmettelen, kun ihmiset sanovat, että ovat saaneet kodin sisustuksen valmiiksi tai mikä pahinta, ovat sanojensa mukaan siinä iässä, etteivät enää tee kotiinsa muutoksia. Se kuulostaa minusta surulliselta! Jatkuva muutos on ihmiselle luontevaa ja kertoo uteliaisuudesta ja kiinnostuksesta erilaisiin asioihin. Asuinneliöitä voi muokata jatkuvasti elintilanteensa ja kokemusmaailmansa mukaiseksi.

Minkälaista elämä kotonasi parhaimmillaan on?

En pidä arjesta enkä ole kovin arkinen ihminen ja nautinkin eniten nykyään juuri viikonlopuista, arjesta irrallaan olemisesta. Teen viikolla paljon töitä ja perjantaisin kotiin palatessa saatan olla autuaan poikki. Viikonloppuna en juurikaan tee töitä ja jos teenkin, se on inspiraatiotyötä: luen, katson elokuvia, käyn jossakin kiinnostavassa kohteessa. Viikonloppuna ei pidä olla kiire minnekään, vaan voi käyttää rutkasti aikaa ruoanlaittoon ja sohvalla loikoiluun. Kutsumme ehkä liian harvoin ihmisiä kylään, vaikka nautin siitäkin valtavasti.

Haluan, että kotona on siistiä ja asiat ovat järjestyksessä, vaikka toki joskus joku paita saattaa roikkua tuolinkarmilla. Tänä aamuna ennen töihin lähtöä jätin imurin valmiiksi eteiseen, jotta voisin ryhtyä hommiin heti kun palaan kotiin. Mikäli ympäristössäni on sotkuista, alan järjestellä asioita ikään kuin luodakseni illuusion myös päänsisäisestä järjestyksestä: kun ympäristö on siisti, on helpompi ryhtyä vaikkapa töihin. Kaikilla on tällaisia kummallisia tapoja ja jos ne eivät häiritse muita, voi niitä ylläpitää aivan huoletta, olivatpa ne kuinka hölmöjä tahansa. Jos käyn kodissa, jossa vallitsee epäjärjestys mutta siellä on samalla kaunista, saatan viihtyä siellä hyvinkin. Mutta rumassa ympäristössä en viihdy, vaikka siellä olisi kuinka siistiä!

”En pidä arjesta enkä ole kovin arkinen ihminen ja nautinkin eniten nykyään juuri viikonlopuista, arjesta irrallaan olemisesta.”

Kerro vähän Avotakasta. Minkälaista maailmaa lehti pyrkii esittelemään?

Avotakka on nyt 52-vuotias. Kun aloitin Avotakan päätoimittajana, halusin että siitä lakataan puhumasta klassikkona, sillä se viestii pysähtyneisyydestä, eikä pysähtyneisyydessä ole mitään jännittävää. Ajattelen, että dokumentoimme sen, minkälaista on suomalainen asuminen, kulttuuri ja sisustaminen. Sisustuslehti saa näyttää reippaasti omasta näkökulmastaan ajan hengen, sen, mitkä asiat ovat siinä ajassa kiinnostavia ja trendikkäitä. Esittelemme laajan kirjon asioita mutta haluamme kuitenkin esitellä sellaisia asioita, joiden takana voimme seisoa: hyviä materiaaleja, hyvää muotoilua, kestävyyttä. Emme esittele tuotteita, jotka ovat useimpien ihmisten tavoittamattomissa, mutta haluamme osoittaa, mitä on korkea laatu. Kuvat ja tuotteet voivat toimia inspiraationa omaan elämiseen ja ohjata lukijan ostokäyttäytymistä parempaan.

Podetko maailmantuskaa?

Olen nähnyt maailmassa samat, toistuvat teemat 70-luvulta saakka. Jokainen aika tuntee olevansa ainutlaatuinen kuten onkin ja kaikki ihmiset ajattelevat olevansa ainutlaatuisia kuten ovatkin, mutta kun on perspektiiviä, asiat eivät enää tunnu niin musertavilta tai lopullisilta. Olen oppinut, että maailmaa ei saada valmiiksi eikä kaikkia ongelmia ratkota tässä hetkessä: kun yksi ongelma ratkaistaan, tilalle tulee aina satoja uusia. Peräänkuulutan avarakatseisuutta. Koen oppineeni pois yksisilmäisyydestä ja siitä, etten helposti enää tuomitse omistani poikkeavia mielipiteitä. On oikeastaan helpottavaa huomata, ettei tarvitse olla yhden asian ihminen.

Mitä elämässäsi tällä hetkellä tapahtuu?

Olen laittamassa nykyisen asuntoni Helsingissä myyntiin ja alamme etsiä uutta. Tulevalle kodille yksi tärkeä kriteeri on, että pääsisin metrolla tai jollakin muulla hyvällä yhteydellä töihin. Kun muuttaa johonkin uuteen paikkaan, josta ei vielä oikein tiedä mitään, tuntuu kuin elämä olisi yhtäkkiä irrallista ja se on hetken aikaa huumaavan hauskaa, ikään kuin kaikki olisi mahdollista – vaikka tässä iässä elämä on usein vakiintunutta ja paikalleen asettunutta.

Kari-Otso, tarvitseeko viisikymppisen elämässä kaiken olla vakiintunutta ja paikalleen asettunutta?

No ei tietenkään tarvitse oikeasti olla, päinvastoin!

Teksti: Hanna-Katariina Mononen, kuva: A-lehdet

Onnesta soikeina

Varmaan rakkain muisto on se kun kävimme aviomieheni kanssa messuilla. Olimme onnesta soikeina. Edellisenä talvena olimme löytäneet tontin ja rakennuslupakin oli kunnossa. Lisäksi olimme pistäneet talotehtaalle tilauksen vetämään. Ja kaiken lisäksi odotin esikoistamme. Oli ihanaa kun päästiin tutkimaan ja katselemaan kunnolla mitä uuteen kotiin hankitaan. Se ei ollut enää pelkkää haavetta. Siitä on nyt 7 vuotta. Sen jälkeen ollaan päästy messuille vain kerran. Nyt esikoisemme on jo eskarilainen ja ensisyksynä koululainen. Huonettakin pitäisi muokata siihen suuntaan.

Yhteisiä hetkiä messuilla

Tapana on mennä Habitareen äidin kanssa joka vuosi, tai ainakin tehdä suunnitelmia messujen ajalle yhdessä ja vaihtaa kokemuksia jälkikäteen. Olen 40-vuotias ja äiti 70.

Habitare herätti sisustusinnon

Yläasteella, eli joskus vuonna -85 kotitaloustunteihin kuului käydä Habitaressa. Minä ja mun bestis tehtiin siitäkin reissusta seikkailu kun piti omatoimisesti suoriutua Espoosta Pasilaan. Itse messujen sisällöstä siltä kerralta en muista mitään, mutta into sisustamiseen syttyi ja aikuisena Habitaressa on tullut käytyä tosi usein. Tapahtumasta tarttuu aina mukaan kivoja juttuja, kuten tänä vuonna Timo Sarpanevan julistetaulu Karhula-Iittalan lasi, jossa on Wirkkalan Kantarelli-maljakon luonnos.

Ystäväporukan jälleennäkeminen

Habitare 2018. Ystäväporukkamme on hajautunut eri paikkakunnille etelä-Suomen alueella. Osa perheellisiä ja kaikki kiireisiä, joten yhteinen aika on kiven alla. Saimme aikataulumme sopimaan yhteen ja järjestettyä tapaamisen näiden upeiden naisten kesken Habitare-messuille. Nuo messut olivat inspiroivat ammatillisessakin mielessä, kun alan opintoni olivat vielä käynnissä. Ihana päivä rakkaiden ystävien seurassa messuilla ja hauska ilta vielä sen jälkeen. Tämän muiston voisikin toteuttaa uudelleen!

Turkoosi sohva

Löysin Habitaresta vuonna 2018 juuri sopivan sohvan mökille ja yllätin itsenikin ihastumalla turkoosiin väriin. Nyt turkoosi sohva toimii väriläiskänä muuten valkoisten ja harmaiden kalusteiden joukossa luoden juuri oikeanlaista beach house -tunnelmaa.

Suomalainen design elää ja kukoistaa

Ensimmäistä kertaa Habitaressa vieraillessani tajusin, että suomalaista designia ylipäätään on, ja varsinkin, että sillä voi sisustaa! Suomi kiri omassa designmaiden kategoriassani Tanskan rinnalle.  Löysin messuilta toinen toistaan ihastuttavampia huonekaluja ja sisustusesineitä, muotoilua ja vinkkejä kotini sisustukseen. Sen jälkeen olen seurannut ylpeydellä monen muotoilijan polkua yhä ylemmäs. Tuntui mukavalta, että löysi ikäänkuin ensimmäisten joukoissa jotain, mikä myöhemmin on saanut laajempaakin huomiota ja menestystä.

Probably my fondest memory is when I went to the fair with my husband. We were over the moon with joy. In the previous winter, we had found a building plot and had sorted out the building permit. We had also placed an order with a housing contractor. And to top it all, I was expecting our first child. It was wonderful getting to explore and to have a proper look at the things we were going to get for our new home. It was no longer just a dream. This was seven years ago. We have since been to the fair only once. Now our firstborn is already in preschool and will start school next autumn, and the nursery needs doing up to reflect this.

I have made a habit of going to Habitare every year with my mum, or at least, together making plans about what to see during the event, and then exchanging experiences afterwards. I am 40 years old and my mum is 70.

In secondary school, that is, in about 1985, a visit to Habitare was part of our home economics classes. Me and my best friend turned that trip into an adventure, as we had to make our way from Espoo to Pasila in Helsinki on our own. I have no recollection of the actual content of the fair at that time, but my passion for interior decoration was ignited, and as an adult, I have visited Habitare many, many times. I always come home from the event with some fun finds, like this year, when I picked up Timo Sarpaneva’s framed poster presenting Karhula-Iittala glass, specifically a sketch of Tapio Wirkkala’s Kantarelli vase.

I found just the right sofa for my cottage at the 2018 Habitare, and even surprised myself by falling in love with the turquoise colour. Now, the turquoise sofa acts as a splash of colour among my otherwise white and grey furniture, creating just the right beach house feel.

When visiting Habitare for the first time, I realised that there is such a thing as Finnish design, and what’s more, that it can be used for interior decoration! In my own category of design countries, this put Finland on an equal standing with Denmark. At the fair, I found lovely furniture and interior decoration objects, design, and tips for the interior of my home. I have since followed the ascending career path of many a designer with a sense of pride. It felt nice to be among the people at the forefront of discovering something that has since received wider attention and success.